Kauppakassina Camaro

Ensimmäinen auto Ninalla oli autokoulun jälkeen 80- luvun Buick Electra Estate Wagon, joka kesti mainiosti konepellillä tanssimisen ja muutaman osuman paikallisen grillinkin seinään. Buickissa oli bensakasi, mutta mihinkään kiihdytyskilpailuun sillä ei kannattanut lähteä kokeilemaan.  Pihasta löytyi myös silloisen puolison Chevrolet Fleetside, 6,2 l diesel V8, joka toimi myös oli satunnaisesti ajopelinä. 

Buick vaihtui kuitenkin melko pian ärhäkämpään kulkupeliin, seuraavana autona oli vuoden -85 Camaro RS. 5-litrainen bensa V8. Luonnollisesti alkuperäisenä punaisena. Tämä kaveri olikin käytössä useamman vuoden kesät ja talvet. Kesällä tuli muutaman kerran kokeiltua, miksi penkissä on selkänojat. Vastasi kaasuun kiitettävästi. Camaron ainut miinus tuli siitä, että se pysäytettiin jatkuvasti. Lähes poikkeuksetta, kun poliisi ilmestyi näköpiiriin, sai valmistautua pysähtymään. Sakkoja ei kukaan koskaan kirjoitellut, mutta tahtoivat aina tietää mikä kone autossa on. Camaro jäi lusikoiden jaossa exälle, mikä oli harmillinen takaisku. 

Itäautojen aika

Camaron jälkeen autot vaihtuivat käytännöllisempään suuntaan olosuhteiden pakosta.  Enää ei löydy helposti mekaanikkoa, joka osaisi jenkkiä korjata tai huoltaa ja omat taidot eivät riitä. Detroitin itäpuolella rakennetuista autoista ensimmäinen yksilö oli pikkuinen Peugeot 360, pienin auto ikinä millä Nina on ajanut. Tämä yksilö vaihtui melko nopeasti E-sarjan mersuun, joka vaihtui Renault Lagunaan, joka sekin vaihtui nopeasti farmari Audi A6:een. Näiden autojen yhdistävä tekijä oli automaattilaatikko. Nina ei ole autokoulun jälkeen kytkintä painanut -eikä sitä enää kannata opetella. 

Leijonakuninkaat ja melkein jenkki

Audin jälkeen Nina ihastui Peugeotin vanhaan lippulaivaan 607:aan. Automaattina tietenkin. Leijonakuningas selvisi kaikissa olosuhteissa lähes mukisematta. Samalla oppi kaikki vitsit ranskalaisista ja grilleistä.

Leijonakuninkaasta luovuttiin Ninan nykyisen puolison toivoessa pihaan nelivetomaasturia. Peugeot alkoi olla vaiheessa, missä se olisi tarvinnut melkoisen määrän uusia osia, joten sen pitäminen ei ollut järkevää. Itkun ja porun jälkeen Leijonakuningas vaihtui Chevrolet Captivaan, jossa sentään oli lohduksi edes V6 -kone. Detroitista tämä peli ei keulamerkistä huolimatta ole kuullutkaan, mutta itäautoksi varsin mukava yksilö. Captiva puski kinosten läpi (ja ojien yli) kevyesti, joten sillä oli huoleton ajella. Muutama osuma muihin merkkeihin paljasti Captivan olevan lähes yhtä kestävä kuin Detroitin toverinsa. Bemarin takaosa meni lyttyyn, kun Captivaan tuli vain pieni naarmu. (Ja se oli bemari joka peruutti parkissa olevaan letukkaan).

Pari vuotta takaperin Ninan puolisolle iski jälleen kerran autokuume. Omaansa ei halunnut vaihtaa, joten kohteeksi joutui Captiva. Tilalle hankittiin jälleen Peugeot, mutta nyt uudempi 508 -malli, sillä alkuperäisiä Leijonakuninkaita ei enää valmisteta. Auto sai hyväksynnän lähinnä rekisterikilven kirjainten perusteella; NIN – on auton rekkarin alkuosa. Lisäksi se täyttää myös muut madaltuneet kriteerit: automaatti ja riittävästi mukitelineitä urheilujuomille.  

Nykyään Ninan autot ovat järkeviä, taloudellisia ja tylsiä. Niillä siirrytään paikasta toiseen ilman sen suurempaa mielihyvää. Avainnipussa kuitenkin roikkuu edelleen Camaron avaimenperä, ihan vain varmuuden vuoksi, jos joku päivä vielä…